TUNNETUN

TUOLLA

PUOLEN:

Pyöräretkeily

Turkissa.

Taurusvuoret.

Kesäkuukaudet ovat yleensä täynnä matkasuunnitelmia ja kaikenlaisia ideoita. Onko spontaaniin seikkailuun edes aikaa? Kun Sami soitti minulle, seisoin supermarketissa tomaattien ja banaanien välissä. Jälkikäteen ajateltuna se oli yksi niistä puheluista, jotka rikastuttavat elämää.

Se vei minut kauas all inclusive -hotelleista ja ylellisistä buffetpöydistä. Sen sijaan uppouduin kulttuuriin, joka oli minulle vielä vieras, kommunikoin paikallisten kanssa pääasiassa käsin ja jaloin sekä koin bikepacking-retken kiehtovuuden kaikkine ylä- ja alamäkineen – niin maastossa kuin tunnetasollakin.

Bikepackingin hienous ja viehätys piilevät painon ja mukavuuden välisen tasapainon löytämisessä. Viikon pyörän selässä vietettyäsi huomaat, kuinka vähän todella tarvitset elääksesi. Sinun on voitava luottaa ehdoitta kaikkeen, mitä sinulla on mukanasi – myös kanssamatkustajiisi ja retkikumppaneihisi.

Kun vastasin Samin puheluun päättäväisesti: ’Kyllä, olen mukana’, en tuntenut ryhmästä ennestään ketään. Tutustuisin heihin vasta matkan alkaessa Turkissa.

Ehkä tunnet tämän ryhmissä syntyvän taian:Ensimmäisten tuntien aikana olette vielä hieman pidättyväisiä toisianne kohtaan. Mutta mitä enemmän kilometrejä poljette yhdessä, sitä läheisemmiksi tulette. Ette jaa ainoastaan fyysistä ponnistelua, vaan myös tunteet. Jokainen osallistuu ryhmän yhteiseen onnistumiseen, olipa se sitten muiden kannustamista tai yksinkertaisesti hymyilemistä vaikealla hetkellä. Hitsaudutte nopeasti yhteen, vaikka taustanne ja tarinanne olisivat kuinka erilaisia. Meistä tuli tiivis yksikkö hyvin lyhyessä ajassa. Tämä matka on sitonut meitä kaikkia tiiviisti yhteen tähän päivään asti.

Reittimme oli yhteensä 327,9 kilometriä pitkä, ja nousumetrejä kertyi 7 204. Halusimme kulkea sen viidessä päivässä. Reitti vei meidät majesteettisen Taurusvuoriston ja Köprülün kansallispuiston sydämeen – maisemaan, joka oli niin epätavallinen ja kiehtova, että välillä tuntui kuin olisimme matkustaneet kuussa. Jylhät huiput ja syvät laaksot muodostivat taustan, jollaista en ollut aiemmin kokenut Euroopassa. Kaikki oli niin koskematonta.

Ensimmäinen päivä pyöräillen kanjonia pitkin oli jo maisemiltaan upea: kristallinkirkasta vettä, jyrkkien kallioseinämien lomassa kiemurtelevia turkoosinvärisiä jokia ja jyrkkiä vuoristonousuja, jotka veivät meiltä hengen – eikä vähiten raskaan matkatavaramme vuoksi. Pyörälaukkumme olivat täynnä korjaussarjoja, retkeilyvarusteita, kevyttä untuvamakuupussia, makuualustaa, telttaa ja henkilökohtaisia tavaroita. Myös korttipakka iltoja varten nuotion äärellä sekä linkkuveitsi olivat välttämättömiä. Loppujen lopuksi en voinut aavistaa, mitä villieläimiä Antalyan syrjäseuduilla oikein odottaisi meitä...

Reittimme toisena päivänä suuntasimme Derebucakiin. Matka halki kuvankauniin maiseman oli uuvuttava, mutta ajatus ensimmäisestä leiripaikastamme kannusti meitä. Yhden kattilan pasta-aterian ja tähtikirkkaan yön jälkeen jatkoimme seuraavana aamuna matkaamme kohti legendaarisen Silkkitien varrella sijaitsevaa historiallista Sarihacilarin kylää. Osmanien aikainen arkkitehtuuri ja nappitalot veivät meidät ajassa taaksepäin. Suuri osa rakennuksista oli tuhoutunut ja asumiskelvoton, mutta vieraanvaraisuus oli vertaansa vailla. Iäkäs nainen kutsui meidät spontaanisti tahinin maisteluun pieneen tehtaaseensa. Juuri tämä paahdetun seesamin tuoksu seurasi meitä yhä uudelleen ensimmäisinä pyöräilypäivinämme. Aina kun pystyimme, kuuntelimme paikallisten tarinoita – ainakin silloin, kun löysimme keinon kommunikoida.

Neljäntenä päivänä jatkoimme matkaamme Gündoğmüsiin. Odotus meren näkemisestä kasvoi jokaisen polkemamme kilometrin myötä. Saavuttaisimmehan viimeisenä päivänä Manavgatin edustalla sijaitsevan rannikon. Ajatus virkistävästä pulahduksesta viileään veteen, joka huuhtoisi matkan pölyt iholtamme, antoi meille siivet. Minun osaltani tämä pyöräilyprojekti päättyisi kuitenkin toisin.

Olimme jälleen keskellä ei mitään ja olimme pyöräilleet noin tunnin, kun tunsin yhtäkkiä olevani kuin peura ajovaloissa – hetki, jolloin tajuaa muutamassa sekunnissa, että väistöliike on jo myöhäistä tehdä. Seuraavaksi törmäsin suoraan mutkan takaa tulevaan autoon. Denisa oli ehtinyt edelleni, mutta kuljettaja taisi säikähtää nähdessään pyöräilijöitä tällaisella autiolla seudulla, sillä hän muutti hieman ajolinjaansa ja suuntasi yhtäkkiä minua kohti. Kun avasin seuraavan kerran silmäni, makasin pääni tuulilasia vasten. Aika tuntui pysähtyneen. Kypärä vaimensi törmäyksen voiman, ja samalla kun ympärilläni olevat ihmiset yrittivät hädissään vapauttaa minua lasinsirpaleiden keskeltä, tunsin oloni kumman turvalliseksi. En tuntenut kipua enkä huomannut silloin kaulaani uponnutta lasinsirpaletta tai haavoja. Eihän se oikeastaan ollut niin paha, eihän?

Saavuin sairaalaan ilman, että kukaan aluksi oikeastaan ymmärsi minua. Ambulanssissa ensihoitaja yritti jutella kanssani ystävällisesti Google Kääntäjän avulla. Myöhemmin lääkäri kertoi minulle sanattomasti, kuinka lähellä kaikki oli ollut. Kaulani lävistänyt sirpale osui vain 1–2 senttimetrin päähän elintärkeästä valtimosta.

Minulla oli tässä onnettomuudessa enemmän onnea kuin järkeä. Seuraavana aamuna tytöt lähtivät jälleen matkaan ja jatkoivat reittiämme ilman minua. Kiitollisuus siitä, että olin selvinnyt niin vähällä, väistyi toisen tunteen tieltä: keskeneräisyyden. Olin jotenkin surullinen. Se oli ensimmäinen urheilullinen haasteeni, jota en ollut pystynyt suorittamaan loppuun. Tietenkin vastoinkäymiset kuuluvat urheiluun. Vuorilla kasvaa, ja vuorilla myös epäonnistuu – se on luonnollista. Mutta kaikkien niiden pyöräkilpailujen, retkien ja kilometrien jälkeen, joita olin jo tänä vuonna kerryttänyt, kuka olisi uskonut, että Turkin vuoret opettaisivat minulle tämän tärkeän läksyn niin kovalla tavalla?
Et voi hallita kohtaloasi...

Ja silti ajatus siitä, että olin tuottanut heille hieman pettymyksen, seurasi minua loppuun asti.

Lähennyimme uskomattoman nopeasti niin lyhyessä ajassa. Jokaisella oli oma roolinsa tiimissä. Oli selvää, etten halunnut menettää hetkeäkään heidän seurassaan – varsinkaan loppua. Siksi olinkin erityisen iloinen nähdessäni heidät kaikki jälleen rannalla – määränpäässämme. Opin tällä seikkailulla varmasti paljon, mutta vielä arvokkaampaa oli oivaltaa, kuinka nopeasti ventovieraista voi tulla todellisia ystäviä. Tämä ei todellakaan ollut viimeinen kerta, kun pyöräilimme yhdessä. Seuraava seikkailu on ehdottomasti vain supermarket-käynnin päässä.